Näkökulma: Yhdysvallat teki Putinit – ja Suomi vaikeni

Jos suurvallat voi yksipuolisesti päättää, kuka on "oikea" johtaja, ja sen perusteella pidättää hänet sotilaallisesti toisen valtion alueella, ollaan vaarallisella tiellä. 

Kello 20:20. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Kun Yhdysvallat pidätti Venezuelan vallanpitäjän Nicolás Maduron sotilaallisesti tuetussa operaatiossa ja vei hänet Yhdysvaltoihin, Valkoinen talo ja ulkoministeri Marco Rubio painottivat yhtä sanaa: pidätys. Ei hyökkäys, ei miehitys, ei vallanvaihto – vaan lainvalvontaa. Juridinen termi oli huolellisesti valittu. Ja juuri siksi se on niin ongelmallinen.

Yhdysvallat väitti toimineensa täysin laillisesti, koska Maduro ei sen mielestä ole Venezuelan laillinen presidentti. Kun legitimiteetti kielletään, kielletään myös koskemattomuus. Lopputulos: valtion johdossa oleva henkilö voidaan pidättää toisen valtion alueella, sotilaallista voimaa käyttäen, ilman isäntävaltion lupaa – ja kutsua sitä normaaliksi rikosoikeudelliseksi toimenpiteeksi.

Tätä logiikkaa on nähty ennenkin. Sitä on käytetty Venäjällä.

Kun "epälegitiimiys" avaa oven voimalle

Venäjä on vuosia perustellut toimiaan Ukrainassa väittämällä, ettei Ukrainassa ole laillista hallintoa. Kun vastapuoli määritellään epälegitiimiksi, katoavat myös ne suojamuurit, joita kansainvälinen oikeus on rakentanut sodan ja mielivallan estämiseksi. Tätä kehikkoa on totuttu kutsumaan Putinin logiikaksi.

Nyt samaa rakennetta käyttää Yhdysvallat – tosin siistimmässä paketissa, oikeuden päätöksiin ja moraalisiin perusteluihin verhottuna. Ero on tyyli- ja mittakaavakysymys, ei periaatteellinen.

Jos suurvallat voi yksipuolisesti päättää, kuka on "oikea" johtaja, ja sen perusteella pidättää hänet sotilaallisesti toisen valtion alueella, ollaan vaarallisella tiellä. Se tie ei ole sääntöihin perustuva maailmanjärjestys, vaan voimapohjainen järjestys, jossa oikeus seuraa voimaa.

EU:n yhteinen hiljaisuus

Euroopan unioni reagoi odotetusti: varovaisesti, monitulkintaisesti, juridisesti ympäripyöreästi. Ymmärretään Yhdysvaltojen huoli, mutta korostetaan kansainvälisen oikeuden merkitystä. Ei tuomiota, ei tukea. Ei kantaa.

Tämä on EU:n vakiorefleksi silloin, kun Washington venyttää sääntöjä mutta tekee sen "hyvien" tavoitteiden nimissä. Sama nähtiin bin Ladenin operaation jälkeen, sama nähtiin monissa terrorismin vastaisissa toimissa. EU ei halua legitimoida ennakkotapausta, mutta ei myöskään rikkoa transatlanttista rintamaa.

Suomi ilman omaa ääntä

Suomen reaktio – tai pikemminkin sen puute – on tässä erityisen paljastava.

Suomi ei esittänyt omaa arviota tapahtuneesta. Se toisti EU:n linjan. Käytännössä tämä tarkoitti hiljaisuutta.

Tämä on ymmärrettävää, mutta se ei ole ongelmatonta. Suomi on perinteisesti ollut maa, joka korostaa kansainvälisen oikeuden merkitystä juuri siksi, että se suojaa pieniä valtioita. Nyt, kun suurvalta käyttää rajat ylittävää voimaa ja perustelee sen poliittisella tunnustamattomuudella, Suomen olisi loogista olla huolissaan.

Mutta Nato-jäsenyys, turvallisuustilanne ja riippuvuus Yhdysvaltojen tuesta tekevät avoimesta kritiikistä vaikeaa. Niinpä Suomi vaikenee. Tai puhuu EU:n suulla, mikä on käytännössä sama asia.

Ennakkotapaus, joka ei jää tähän

Rubion esittämä oikeudellinen malli ei jää Venezuelaan.

Venäjä käyttää sitä omassa propagandassaan. Kiina tallettaa sen tulevia Taiwan-keskusteluja varten. Moni muu katsoo ja oppii: jos tunnustamattomuus riittää, voimaa voi käyttää ilman sodan nimeä.

Juuri siksi tämä tapaus olisi vaatinut Euroopalta ja Suomelta enemmän kuin vaikenemista. Ei Yhdysvaltojen demonisointia, ei moraalista saarnaa – vaan selkeän periaatteellisen toteamuksen siitä, että rajat ylittävä sotilaallinen pidätys toisen valtion alueella ei ole "normaalia lainvalvontaa", riippumatta siitä, kuka sen tekee.

Hiljaisuus on myös valinta

Kun Yhdysvallat teki Putinit, Suomi valitsi hiljaisuuden. Se on inhimillinen valinta epävarmassa maailmassa. Mutta se on silti valinta, jolla on seurauksia.

Jos sääntöihin perustuvaa järjestystä puolustetaan vain silloin, kun se on helppoa, se lakkaa olemasta järjestys ja muuttuu retoriseksi työkaluksi. Ja juuri silloin pienet maat häviävät ensimmäisinä.

En väitä, että Maduro olisi viaton tai että Venezuela olisi oikeusvaltio. Väitän jotakin yksinkertaisempaa ja epämukavampaa: periaatteet mitataan silloin, kun niitä rikotaan omien toimesta, ei silloin kun rikkojana on vastustaja.