Näkökulma: Venezuelan arki kriisissä – mitä Eurooppa voi oppia

Venezuelan kriisi muistuttaa ja varoittaa, että raha, ideologia tai yksittäiset maan johtajat eivät kanna yhteiskuntaa. 

Kello 11:07. Teksti: Nina Laakso / 24-verkkolehti

Vaikka kansainväliset uutiset nyt keskittyvät presidentti Maduronin ja hänen vaimonsa vangitsemiseen Yhdysvaltain toimesta, Venezuelan kansalaisten arki on ollut pitkään erittäin vaikeaa jo ennen tätäkin poliittista kriisiä. 

Maa, joka oli 2000-luvun alussa Latinalaisen Amerikan vauraampia, on ajautunut vuosien saatossa syvään talous- ja humanitaariseen kriisiin. Öljytuloihin perustunut talous romahti, hyperinflaatio söi ostovoiman ja valtio ei enää pystynyt tarjoamaan kansalaisilleen peruspalveluita. Lisäksi viime vuosina Venezuela on kansainvälisten indeksien mukaan sijoittunut yhdeksi maailman korruptoituneimmista maista, ja sillä on ollut merkittävä rooli Venezuelan talousromahduksessa ja laajemmassa kriisissä.

Päivittäinen selviytyminen

Venezuelalaisen arki rakentuu pitkälti perheiden ja yhteisön varaan: useampi sukupolvi asuu samassa tilassa, sukulaiset ulkomailla lähettävät rahaa ja ruoka-apua saadaan satunnaisesti valtion CLAP-laatikoista. Ruokaa on usein niukasti ja ruokavalio yksipuolinen. Sairaalat kärsivät lääkepulasta, ja kroonisesti sairaat ovat vaarassa. Julkinen liikenne on epäluotettavaa, ja sähkö- ja vesikatkot ovat arkipäivää.

Lapset ja nuoret kokevat aliravitsemusta ja keskeytynyttä koulunkäyntiä. Monet haaveilevat maastamuutosta parempien elinmahdollisuuksien perässä. Naisten rooli selviytymisessä on keskeinen: he huolehtivat perheestä, huoltavat lapsia ja vanhuksia, etsivät ruokaa ja tuloja epävirallisilta ja pimeiltä markkinoilta.

Sosiaaliturva on jäänyt symboliseksi

Vaikka Venezuelassa on paperilla eläke- ja avustusjärjestelmiä, ne eivät käytännössä kanna. Eläke tai sosiaalituki voi olla nimellisesti olemassa, mutta sillä ei saa edes yhtä leipää, tukisummaa ei indeksoida inflaatioon ja maksut voi tulla myöhässä tai jäädä kokonaan tulematta.

Työttömyysturvaa ei ole, minimipalkka ei riitä elämiseen edes teoriassa viikoksi, ja ruoka-apu riippuu usein poliittisesta lojaalisuudesta. Kansalaiset selviytyvät siis pääosin epävirallisen talouden, diasporan tuen ja omatoimisuuden avulla, ei valtion turvin. Diaspora on ilmiö, jolla väestö tai yhteisö siirtyy lähtöalueeltaan muille alueille.

Psyykkinen kuormitus on jatkuvaa: ihmiset elävät epävarmuudessa, oppivat sopeutumaan ja turtuvat tunteistaan. Toivo kietoutuu pieneen normaaliin: ruokaan, sähköön, lääkkeisiin – normaaliin arkeen, joka monille on jo vallankumouksellinen tavoite. Monet venezuelalaiset eivät odota mitään valtiolta, eivät usko lupauksiin, poliisiin ja eivät reagoi enää uutisiin.

Venezuelan kriisin opetus Euroopalle

Venezuelan kriisi ei ole pelkkä Latinalaisen Amerikan tarina – se on varoitus Euroopalle, miten nopeasti järjestelmät voivat rapautua, jos perusta on horjuva.

Kriisi rakentuu usein asteittain. Pienet leikkaukset ja "tehostaminen" voivat hiljalleen murentaa järjestelmän luottamusta. Jos esimerkiksi Suomelle ja Euroopalle sosiaaliturvasta tulee moraalinen kysymys, poliittinen työkalu ja jatkuvan epäilyksen kohde, se lakkaa olemasta turvaverkko ja alkaa murentaa yhteiskuntasopimusta.

Kun osa kansasta kokee jäävänsä järjestelmän ulkopuolelle, populismi ja autoritarismi kukoistavat.

Jos apua jaetaan poliittisen lojaalisuuden perusteella, se lakkaa olemasta turvaverkko ja syventää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sosiaaliturva ei saa olla poliittinen väline.

Muun muassa luotettava, riippumaton oikeuslaitos, poliisi, media ja keskuspankki pitävät yhteiskunnan pystyssä, vaikka yksittäinen johtaja tai hallitus epäonnistuu. Luotettavat instituutiot ovat tärkeämpiä kuin yksittäiset johtajat. Jos nämä menettävät riippumattomuutensa, mikään politiikka ei enää korjaa tilannetta.

Kansalaiset pysyvät yhdessä vain, jos kokevat tulevansa nähdyiksi, saavat turvaa ja kokevat järjestelmän reiluksi.

Venezuelan kriisi muistuttaa ja varoittaa, että raha, ideologia tai yksittäiset maan johtajat eivät kanna yhteiskuntaa. Todellinen vakaus ja kaikkein tärkein yhteiskunnan pääoma syntyy ennustettavasta arjesta, toimivista instituutioista, sosiaaliturvasta ja luottamuksesta. 

Euroopalle tärkein opetus on: pienetkin muutokset arjessa ja sosiaaliturvassa voivat kasautua ajan myötä kriisiksi, jos luottamus ja normaali arki katoavat.