Näkökulma: "Niin kauan kuin kestää" – mutta kenen kustannuksella?

Ukrainan auttaminen ei saa tarkoittaa omien kansalaisten unohtamista.  

Kello 9:07. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi puhuu painokkaasti ja syystä. Hänen maansa käy selviytymistaistelua Venäjän julmaa hyökkäyssotaa vastaan. Jokainen päivä tuo lisää tuhoa, kuolemaa ja epätoivoa. On täysin ymmärrettävää — ja oikein — että hän vaatii länsimaiden apua yhä voimakkaammin.

Mutta samalla lännessä, erityisesti Nato-maissa, on yhä selvempää, ettei Ukrainaa voida tukea "niin kauan kuin kestää" ilman, että sillä on seuraamuksia myös omille kansalaisille. Iskulause on vahva, mutta todellisuudessa sen hinta on korkeampi kuin moni päättäjä on valmis ääneen myöntämään.

Länsimaat — erityisesti Euroopan valtiot ja Yhdysvallat — kipuilevat. Ne ovat antaneet miljardeja tukea, aseistusta ja humanitaarista apua. Mutta nekin elävät monikriisin aikakautta: inflaatio, turvallisuushuoli, sisäpoliittinen polarisaatio ja puolustuskyvyn uudelleenrakennus vievät huomiota ja resursseja. Myös kansalaisten kärsivällisyys ei ole rajaton, etenkään tilanteessa, jossa sodan loppu ei häämötä.

Tilanne on ajautunut eräänlaiseen pattitilanteeseen.

Vaikka Ukraina kiittää vuolaasti länsimaita tuesta, se samalla muistuttaa toistuvasti, että ilman jatkuvaa ja vahvaa apua sota ei ole voitettavissa.

Tämä luo painetta länsimaille, etenkin kun Ukrainan viestintä on erittäin taitavaa ja vetoaa suoraan kansainväliseen yleisöön. Länsimaat joutuvat tasapainoilemaan avunannon ja oman turvallisuuspolitiikkansa välillä, sillä resurssit eivät ole rajattomia. Pattitilanteessa he eivät voi menettää kasvojaan maailmalla.

Sota maksaa. Ja se maksaa myös niille, jotka eivät kanna asetta. Länsimaat rahoittavat aseapua ja humanitaarista tukea yhä enenevissä määrin jopa velkarahalla, samalla kun kotimaassa leikataan sosiaaliturvasta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Monissa maissa työttömyys lisääntyy, inflaatio kurittaa perheitä, ja kansalaisten usko poliittiseen oikeudenmukaisuuteen horjuu.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri kiristyy. Kun omat kansalaiset alkavat kysyä, miksi heidän perustarpeitaan ei enää pystytä turvaamaan, poliittinen paine kasvaa – ja samalla heikkenee myös Ukrainan tukemisen kestävyys. Tämä ei ole kyynisyyttä, vaan kylmää realismia.

Zelenskyin vetoomukset ovat inhimillisiä ja oikeutettuja, mutta länsimaiden vastuu ei voi perustua pelkkään moraaliseen velvoitteeseen, jos sen toteuttaminen uhkaa omaa yhteiskunnallista vakautta. Sodan moraalinen oikeus ei poista sen taloudellista ja sosiaalista todellisuutta.

Onko ratkaisu siis vetäytyminen? Ei, mutta rehellisempi keskustelu siitä, mitä "niin kauan kuin kestää" todella tarkoittaa, on nyt välttämätön. Avun on oltava tehokasta, mutta myös kestävää – ei sellaista, joka syö tulevaisuuden sekä Ukrainalta että niiltä, jotka apua tarjoavat.

Ukrainan auttaminen ei saa tarkoittaa omien kansalaisten unohtamista. Muuten vaarana on, että lännen tuki murenee – ei halusta, vaan kyvyttömyydestä jatkaa. Ja silloin olemme hävinneet sen, minkä puolesta väitimme taistelevamme.