Näkökulma: Turvallisuus on koko yhteiskunnan yhteinen projekti
Kello 10:17. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti
Kun Suomi haki Natoon vuonna 2022, poliittinen viesti suomalaisille oli hyvin selkeä: Nato-jäsenyys tarkoittaa käytännössä myös Yhdysvaltojen sotilaallista selkänojaa. Keskustelussa korostettiin erityisesti Yhdysvaltain asevoimia, ydinsuojaa, tiedustelua ja sitä, että Venäjä ei uskaltaisi haastaa maata, jonka takana on maailman vahvin sotilasliitto ja ennen kaikkea Yhdysvallat.
Siksi Naton pääsihteeri Rutten nykyinen puhe "eurooppalaisesta vastuusta" kuulostaa monen korvaan hieman erilaiselta kuin se turvallisuuspuhe, jolla Nato-jäsenyyttä perusteltiin kiireellisessä tilanteessa.
Todellisuudessa Euroopassa on nyt kaksi rinnakkaista pelkoa: pelko Venäjästä ja pelko siitä, ettei Yhdysvallat ehkä tulevaisuudessa kanna yhtä suurta vastuuta kuin ennen.
Erityisesti Donald Trumpin nousu takaisin Valkoiseen taloon on kiihdyttänyt tätä keskustelua. Trumpin linja on ollut pitkään, että eurooppalaisten pitäisi maksaa enemmän omasta puolustuksestaan eikä nojata automaattisesti amerikkalaisten veronmaksajien ja armeijan varaan.
Monen Euroopan maan talous on heikossa kunnossa, varsinkin Suomen.
Velkaa on paljon, väestö ikääntyy, teollisuus kärsii energiakriisien seurauksista ja samaan aikaan pitäisi kasvattaa puolustusmenoja nopeasti. Se tarkoittaa käytännössä vaikeita poliittisia valintoja: leikataanko hyvinvointipalveluista, nostetaanko veroja, vai otetaanko lisää velkaa.
Ja tässä kohtaa moni tavallinen kansalainen alkaa kysyä, että mitä Nato-jäsenyys lopulta käytännössä tarkoittaa, jos samaan aikaan sanotaan: "Saatte turvaa Yhdysvalloista" ja "Euroopan pitääkin pärjätä enemmän itse".
Nämä eivät täysin kumoa toisiaan, mutta painotus on muuttunut nopeasti. Nato ei enää näyttäydy vain "amerikkalaisena turvatakuuna", vaan myös projektina, jossa Euroopan odotetaan rakentavan omaa sotilaallista kapasiteettiaan paljon nykyistä enemmän.
Siinä mielessä Rutten lausunto oli poikkeuksellisen rehellinen. Hän sanoi ääneen asian, jota moni eurooppalainen johtaja on yrittänyt kiertää vuosia: Eurooppa on ollut sotilaallisesti hyvin riippuvainen Yhdysvalloista, vaikka taloudellisesti kyse on yhdestä maailman rikkaimmista alueista.
Kuka maksaa?
Suomessa ja muualla Euroopassa turvallisuuspolitiikka on noussut muutamassa vuodessa lähes kaiken muun edelle. Puolustusmenoja kasvatetaan nopeasti, uusia asejärjestelmiä hankitaan, infrastruktuuria vahvistetaan ja samalla valtioiden velka kasvaa monessa maassa jo valmiiksi raskaasta tilanteesta.
Tavallisen ihmisen näkökulmasta ristiriita syntyy helposti siitä, että samaan aikaan puhutaan: säästöistä, hyvinvointipalveluiden leikkauksista, sosiaaliturvan kiristyksistä, sekä "välttämättömistä sopeutuksista".
Moni kansalainen kysyy täysin loogisesti:
Miksi rahaa löytyy nopeasti miljardeja turvallisuuteen, mutta arjen ongelmiin sanotaan ettei ole varaa?
Kritiikkiä tulee erityisesti siitä, että kustannuksia kohdistuu usein suhteellisesti eniten keski- ja pienituloisiin. Samaan aikaan varakkaimmilla on usein enemmän mahdollisuuksia suojata omaisuuttaan, sijoituksiaan ja tulojaan.
Poliittisesti tämä on vaikea aihe, koska turvallisuutta on hyvin hankala vastustaa julkisesti. Harva puolue haluaa näyttää siltä, ettei ottaisi turvallisuusuhkia vakavasti. Mutta samaan aikaan ihmiset vertaavat omaa arkeaan siihen, kuinka nopeasti rahaa löytyy aseisiin verrattuna esimerkiksi terveydenhuoltoon, asumiseen tai lapsiperheiden tukeen.
Nato-jäsenyyttä ja turvallisuusinvestointeja pidetään välttämättöminä. Samalla julkista velkaa käsitellään usein niin, kuin kaikki velka olisi syntynyt vain "vastuuttomasta rahankäytöstä" jota edellinen hallitus harjoitti.
Todellisuudessa turvallisuuspolitiikan muutos maksaa valtavasti: puolustusbudjetit, Nato-yhteensopivuus, asehankinnat, infrastruktuuri, varautuminen, energiaturvallisuus ja kyberturvallisuus.
Kyse ei ole enää pienistä menoista vaan vuosikymmenten mittaisesta suunnanmuutoksesta koko Euroopassa. Silloin olisi poliittisesti ehkä selkeämpää sanoa suoraan: Turvallisuuteen käytetään nyt paljon enemmän rahaa kuin ennen, ja se vaikuttaa myös muuhun talouteen.
Sen sijaan poliittinen keskustelu muuttuu helposti syyllisten etsimiseksi: edellinen hallitus, työttömät, sosiaaliturvan saajat, maahanmuuttajat ja liian antelias hyvinvointivaltio.
Jos ja kun turvallisuus on koko yhteiskunnan yhteinen projekti, pitäisikö myös kaikkein varakkaimpien osallistua siihen nykyistä näkyvämmin?
Se on vaikea ja herkkä kysymys, koska samaan aikaan hallitukset pelkäävät: investointien karkailua, yritysten verosuunnittelua ja talouskasvun hidastumista.
Keskustelu menee helposti umpikujaan, jos vastaus kaikkeen on vain: Rikkaat maksavat jo paljon.
Isänmaallisuus ja turvallisuuspuhe toimivat yleensä parhaiten silloin, kun ihmiset kokevat myös yhteiskunnan pitävän heistä huolta. Jos samaan aikaan oma arki heikkenee, palvelut katoavat ja toimeentulo kiristyy, osa ihmisistä alkaa väistämättä kysyä: Mitä ja ketä minä oikeastaan puolustan, jos oma elämä muuttuu koko ajan epävarmemmaksi?
Toimiva terveydenhuolto, sosiaalinen vakaus, luottamus yhteiskuntaan, ja tunne oikeudenmukaisuudesta ovat osa kansallista turvallisuutta.
Jos ihmisille syntyy tunne, että heiltä vaaditaan jatkuvasti uhrauksia ilman että taakka jakautuu tasapuolisesti, seurauksena voi olla: katkeruutta, epäluottamusta päättäjiin, vastakkainasettelua, ja lopulta myös heikompaa yhteiskunnallista yhtenäisyyttä. Turvallisuuspolitiikan hyväksyttävyys riippuu paljon siitä, kokevatko kansalaiset järjestelmän reiluksi.
Poliitikot puhuvat tästä usein varovasti. On helpompaa puhua "välttämättömistä säästöistä" tai "vastuullisesta taloudenpidosta" kuin sanoa suoraan: maailma on muuttunut, turvallisuuteen käytetään nyt enemmän rahaa, ja se vaatii uhrauksia kaikilta yhteiskuntaluokilta.
Jos kyse on yhteisestä turvallisuudesta, myöskään kaikkein varakkaimmat eivät voi näyttäytyä järjestelmässä "koskemattomina", vaikka he jo maksaisivat paljon veroja normaalitilanteessa.
Moni kansalainen hyväksyisi vaikeitakin päätöksiä helpommin, jos kokisi, että: asioista puhutaan rehellisesti, uhraukset koskevat aidosti kaikkia, eikä pienituloisia aseteta yksin maksumiehiksi.