Näkökulma: Presidentin rauhoittava puhe ja Suomen repivä todellisuus

Stubbin puhe rakentuu kolmen yleishyväksyttävän tavoitteen varaan: rauha, kasvu ja välittäminen. 

Kello 22:00. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Tasavallan presidentti Alexander Stubbin uudenvuodenpuhe 1.tammikuuta 2026 on huolellisesti tasapainotettu. Se on rauhoittava, johdonmukainen ja tarkoituksella konfliktiton. Juuri siksi se ansaitsee kriittisen tarkastelun – erityisesti Suomen tämänhetkistä sisäpoliittista tilannetta vasten.

Stubbin puhe rakentuu kolmen yleishyväksyttävän tavoitteen varaan: rauha, kasvu ja välittäminen. Ne ovat sanoja, joista on helppo olla samaa mieltä. Samalla ne ovat sanoja, jotka mahdollistavat politiikan esittämisen ilman valintoja.

Puheen kantava viesti on toistuva vakuutus: meillä ei ole hätää. Se on vahva ja tietoinen viesti aikana, jolloin Suomessa käydään poikkeuksellisen kovaa sisäpoliittista kamppailua. Julkisia menoja leikataan, sosiaaliturvaa kiristetään, työmarkkinoita murretaan ja luottamus instituutioihin horjuu. Monelle suomalaiselle hätä ei ole abstrakti tunne vaan todellinen arkinen kokemus.

Näitä ilmiöitä Stubb ei kiistä. Hän kyllä mainitsee työttömyyden, taloudelliset vaikeudet, turvattomuuden ja terveyshuolia. Mutta ne irrotetaan poliittisista päätöksistä. Ne esitetään ikään kuin luonnollisina vastoinkäymisinä, ei seuraamuksina tietoisesta talous- ja sosiaalipolitiikasta.

Tämä on ratkaiseva kohta. Kun ongelmat yksilöllistetään, myös vastuu yksilöllistyy. Ratkaisuksi tarjotaan välittämistä, asennetta ja yhteishenkeä. Rakenteet jäävät taustalle.

Presidentti ei johda sisäpolitiikkaa. Mutta perustuslaki ei kiellä presidenttiä nimeämästä todellisuutta. Tässä suhteessa vertailu presidentti Sauli Niinistöön on paljastava. Niinistö sanoi, kun katsoi tarpeelliseksi. Hän puhui velkaantumisesta, huoltovarmuudesta, eriarvoistumisesta ja yhteiskunnan kantokyvystä. Hän ei tarjonnut ratkaisuja, mutta hän sanoitti ristiriitoja.

Stubbin puheessa ristiriidat pehmennetään. Talouspolitiikassa tämä näkyy erityisen selvästi. Velkajarru esitetään vastuullisuuden mallina, kasvu hyvinvoinnin ehdottomana edellytyksenä ja julkinen talous ongelmana. Se on ideologinen positio, vaikka se esitetään neutraalina tosiasiana. Kasvun jakautumisesta, leikkausten vaikutuksista tai siitä, kuka kantaa sopeutuksen taakan, ei puhuta.

Työperäinen maahanmuutto todetaan välttämättömäksi väestökehityksen vuoksi. Tämä on totta. Mutta integraatio, työehdot ja hyväksikäytön riskit ohitetaan. Maahanmuutto nähdään ennen kaikkea taloudellisena ratkaisuna, ei yhteiskunnallisena muutoksena, joka vaatii poliittista ohjausta.

Ilmastonmuutos nimetään eksistentiaaliseksi uhaksi, mutta se alistetaan jälleen kasvun logiikalle. Ilmasto on kilpailuetu, ei raja. Muutos on mahdollisuus, ei pakko. Tämä istuu hyvin hallitsevaan talouspuheeseen, jossa vaikeat kysymykset siirretään tulevaisuuteen teknologian ja innovaatioiden ratkaistaviksi.

Puheen kolmas teema, välittäminen, on emotionaalisesti vahvin. Se on myös poliittisesti ongelmallisin. Kun yhteiskunnalliset ongelmat kohdataan moraalisina kehotuksina – tunnustetaan toisia, autetaan lähimmäisiä, löydetään iloa – vastuu siirtyy järjestelmältä ihmisille. Välittäminen muuttuu hyveeksi ilman resursseja.

Presidentin puhe asettuu ajallisesti ja poliittisesti hetkeen, jolloin hallitus perustelee mittavia leikkauksia juuri vastuullisuudella, realismilla ja välttämättömyydellä. Tässä kontekstissa välittämisen korostaminen saa erityisen sävyn. 

Kun poliittiset päätökset kiristävät arkea ja heikentävät turvaverkkoja, kehotus yksilölliseen välittämiseen ja yhteishenkeen alkaa kuulostaa korvaavalta mekanismilta. Se ei ole ristiriidassa hallituksen linjan kanssa, vaan elää sen rinnalla yllättävän saumattomasti. Välittäminen jää moraaliseksi hyveeksi tilanteessa, jossa rakenteellinen tuki vähenee ja vastuu siirtyy hiljaisesti yhä enemmän yksilöille, perheille ja paikallisille yhteisöille. 

Ulkopolitiikassa Stubb esiintyy realistina. Ukrainaa tuetaan, Venäjä tuomitaan ja rauhaan varaudutaan kompromissien kautta. Mutta myös tässä realismi toimii vaimentimena. Rauha esitetään väistämättömänä, ei poliittisena valintana. Kysymys siitä, mitä rauha tarkoittaa ja kenelle, jää avoimeksi.

Stubbin puhe ei valehtele. Se jättää paljon kertomatta. Se ei kysy, kenen Suomea nyt rakennetaan, vaan olettaa, että yhteinen suunta on jo annettu ja että meidän tehtävämme on sopeutua siihen myönteisesti.

Rauha, kasvu ja välittäminen ovat kauniita sanoja. Kauniit sanat voivat yhdistää, mutta ne voivat myös peittää alleen sen, mistä ei haluta puhua.