Näkökulma: Luota tulevaan – mutta millaiseen?

Tulevaisuuteen luottaminen ei tarkoita sitä, että uskomme kaiken järjestyvän. 

Kello 22:46. Teksti: Nina Laakso / 24-verkkolehti

Valtiovarainministeriö julkaisi virkapuheenvuoron nimeltä Luota tulevaan. Nimi on kaunis. Siinä on melkein lupaus.

Kyllä tästä selvitään.

Suomella on mahdollisuuksia.

Tulevaisuutta ei tarvitse pelätä.

Sitten voikin alkaa lukea, mitä tulevaisuuteen luottaminen voisi käytännössä tarkoittaa.

Eläkeikää korkeammalle. Kotihoidontuki pois tai ainakin olennaisesti lyhyemmäksi. Työttömyysturvan ikäpoikkeuksia pois. Työkyvyttömyyseläkkeiden ikäsidonnaista erityisharkintaa pois. Julkisen sektorin tehtäviä karsittava. Kuntia vähemmän. Hyvinvointialueita vähemmän. Sairaalaverkkoa tarkasteltava. Toisesta korkeakoulututkinnosta mahdollisesti maksu.

Luota tulevaan. Vähemmän kaikkea, mutta luota silti.

Valtiovarainministeriön tehtävänä on tarkastella Suomen taloutta. Sen pitää laskea asioita, joista tavallisen ihmisen ei tarvitse aamukahvinsa ääressä tehdä itse taulukkolaskentaa. 

Kuinka paljon työvoimaa tarvitaan? Kuinka paljon valtio velkaantuu? Miten väestön ikääntyminen vaikuttaa menoihin? Riittävätkö verotulot tulevaisuudessa hyvinvointivaltion ylläpitämiseen?

Näitä kysymyksiähän ei voi ratkaista sillä, että päätämme olla ajattelematta niitä.

Velkakaan ei katoa, vaikka siitä puhuminen alkaisi kyllästyttää.

Siksi olisi liian helppoa kuitata ministeriön esitykset kylmänä leikkauslistana ja jatkaa matkaa. Mutta yhtä helppoa olisi hyväksyä laskelmat kysymättä, mitä niiden sisällä tapahtuu ihmiselle.

Eläkeiän nostaminen on tästä hyvä esimerkki.

Ajatus on yksinkertainen. Kun ihmiset jäävät myöhemmin eläkkeelle, työurat pitenevät. Kun työurat pitenevät, työllisten määrä kasvaa, verotuloja kertyy enemmän ja eläkkeitä maksetaan myöhemmin.

Paperilla matka on lyhyt ja helppo. Mutta elämässä matkan varrella on paljon tavaraa.

Entä jos työntekijä ei enää jaksa?

Entä jos hän on tehnyt neljäkymmentä vuotta fyysisesti raskasta työtä?

Entä jos selkä ei kestä, kädet eivät kestä tai mieli ei enää kestä?

Entä jos työpaikka loppuu 66-vuotiaana?

Ja ehkä kaikkein olennaisin kysymys: Kuka palkkaa hänet?

Eläkeiän nostaminen ei itsessään luo yhtään työpaikkaa.

Voimme päättää, että ihmisen pitäisi olla työelämässä seitsemänkymppiseksi. Emme voi samalla lailla päättää, että työnantaja haluaa palkata 68-vuotiaan.

Jos vanhempien työntekijöiden työllistymisessä on jo nyt ongelmia, eläkeiän nostamisen rinnalla pitäisi puhua aivan yhtä suurella äänenvoimakkuudella ikäsyrjinnästä, työkyvystä, työoloista, osaamisen päivittämisestä ja siitä, miten työelämästä tehdään sellainen, että siellä todella pystyy jatkamaan. Muuten vaarana on, ettei työura pitene. Pitenee vain matka eläkkeelle.

Entä jos työkyky loppuu ennen työuraa?

Asia muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun samaan kokonaisuuteen kuuluu ajatus joidenkin vanhempia ihmisiä koskevien erityissääntöjen poistamisesta.

Silloin viesti voi pahimmillaan kuulostaa tältä: Sinun pitäisi jatkaa työssä pidempään. Jos et löydä työtä, erityissuojaa vähennetään. Jos työkykysi heikkenee, myös työkyvyttömyyseläkkeeseen liittyviä erityisperusteita tarkastellaan.

Entäs mitä tapahtuu ihmiselle, joka on liian nuori eläkkeelle mutta työmarkkinoiden mielestä liian vanha töihin?

Sellainen ihminen ei ole tilastollinen poikkeama.

Hänellä on maksettavaan vuokra tai asuntolaina ja normaalit elämisen kulut. Ehkä hänellä on puoliso, lapsia ja lapsenlapsiakin. Ja ennen kaikkea hänellä on ihmisarvo, joka ei kasva tai pienene sen mukaan, kuinka monta veroeuroa hän juuri sillä hetkellä tuottaa.

Kotihoidontuen poistaminen näyttää paperilla helpolta

Sama ilmiö näkyy kotihoidontuessa.

Ajatus on jälleen ymmärrettävä.

Jos kotihoidontuki kannustaa vanhempaa olemaan pidempään kotona lapsen kanssa, tuen poistaminen voi nopeuttaa paluuta työelämään.

Työllisyys kasvaa.

Mutta taas laskelmassa tapahtuu jotain hämmästyttävän helposti.

Lapsi päiväkotiin, jotta vanhempi ilmestyy työpaikalle.

Valtio saa nyt verotuloja- helppoa ja valmista tuli.

Todellisuudessa tarvitaan ensin se työpaikka. Tarvitaan päiväkoti. Tarvitaan toimivat kulkuyhteydet. Tarvitaan sellaiset työajat, että lapsen hoito voidaan järjestää.

Kuinka paljon yhteiskunnan pitäisi ja saa ohjata sitä, miten perhe järjestää pienen lapsensa hoidon?

Kotihoidontukea voidaan perustellusti arvioida työllisyyden, tasa-arvon ja julkisen talouden näkökulmasta. Mutta perhe ei ole pelkkä työvoimareservi.

Sitten tulevat kunnat ja hyvinvointialueet.

Niitä pitäisi olla vähemmän.

Ajatus kuulostaa jälleen loogiselta. Jos kahdella alueella on kaksi hallintoa, yhdistetään ne. Päällekkäisiä tehtäviä voidaan vähentää ja rahaa säästyy.

Kun kaksi hyvinvointialuetta yhdistetään, niiden välissä olevat kilometrit eivät katoa.

Sairaalan ja potilaan välinen matka ei lyhene siksi, että hallinnollisessa organisaatiokaaviossa kahdesta laatikosta tehtiin yksi.

Myöskään hoidettavien ihmisten määrä ei automaattisesti vähene.

Vanhukset eivät katoa kuntaliitoksessa.

Sairaudet eivät katoa organisaatiouudistuksessa.

Ambulanssin ajama kilometri on edelleen kilometri.

Siksi pitäisi aina kysyä, mistä säästö oikeastaan syntyy.

Tekoäly tulee – kouluttaudu, mutta ehkä omalla rahalla

Virkapuheenvuorossa nähdään tekoälyssä valtavia mahdollisuuksia. Ja aivan varmasti niitä on.

Työelämä muuttuu. Joitakin tehtäviä katoaa, uusia syntyy ja monen työn sisältö muuttuu.

Siksi yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka pystyvät oppimaan uutta myös kesken työuransa.

Samaan aikaan pohditaan, pitäisikö toinen saman tasoinen korkeakoulututkinto muuttaa maksulliseksi.

Tässä on kiinnostava ristiriita.

Sanomme ihmiselle kannustavasti:

- Työelämä muuttuu. Varaudu muutokseen. Ole valmis vaihtamaan alaa. Päivitä osaamistasi. Älä jämähdä.

Ja jos hän todella tekee niin, vastaus voi olla vähemmän kannustava:

- Sinullahan on jo yksi tutkinto.

Jos tulevaisuuden työelämä edellyttää ihmiseltä jatkuvaa uudistumista, myös koulutusjärjestelmän pitäisi mahdollistaa uudistuminen.

Muuten elinikäisestä oppimisesta tulee hieno juhlapuhe, jonka alareunassa lukee: Uudistu ja maksa itse!

Ihminen valtion laskelmassa

Taloudellisessa keskustelussa ihmiselle syntyy helposti kolme roolia.

Hän on työntekijä.

Hän on veronmaksaja.

Ja hän on julkisten palvelujen käyttäjä.

Kun hän tekee töitä ja maksaa veroja, hän vahvistaa julkista taloutta.

Kun hän sairastuu, jää työttömäksi, tarvitsee hoivaa tai vanhenee, hän näkyy menoissa.

Näin julkista taloutta on pakko laskea.

Valtiovarainministeriön tehtävä on laskea.

Poliitikkojen tehtävä on päättää.

Ja demokratian tehtävä on kysyä, millaisen yhteiskunnan haluamme niillä numeroilla rakentaa.

Siksi on muistettava että virkakunnan esitys ei ole päätös. Eikä sen pidäkään olla.

Kaikkea ei voi jättää ennalleen

Olisi epäreilua todeta, että kaikki ehdotetut uudistukset ovat huonoja.

Suomen väestö vanhenee. Työikäisten osuus muuttuu. Julkinen talous on vaikeuksissa. Terveydenhuolto maksaa. Puolustukseen tarvitaan rahaa. Koulutus maksaa. Hoiva maksaa. Velan korot maksavat.

Jos mitään ei muuteta, sekin on päätös.

Ja silläkin päätöksellä on maksaja.

Usein tulevaisuudessa elävä ihminen, joka ei päässyt osallistumaan tämän päivän päätökseen.

Siksi kysymys ei voi olla siitä, uskallammeko uudistaa.

On pakko uskaltaa.

Parempi kysymys olisi, miten uudistamme niin, että ihmiset kokevat yhteiskunnan edelleen omakseen?

Sillä hyvinvointivaltion suurin pääoma ei ehkä lopulta löydy valtion taseesta.

Se löytyy luottamuksesta.

Luottamuksesta siihen, että jos minä kannan tänään vastuuta yhteisestä yhteiskunnasta, yhteiskunta ei käännä minulle selkäänsä silloin, kun minä tarvitsen sitä.

Luota tulevaan

Virkapuheenvuoron nimi on erinomainen. Luota tulevaan.

Mutta luottamusta ei voi määrätä hallitusohjelmassa.

Sitä ei voi kirjata budjettiriiheen.

Eikä kansalaiselle voi lähettää kirjettä:

Luottamuksenne tulevaisuuteen astuu voimaan 1. tammikuuta.

Luottamus syntyy kokemuksesta.

Siitä, että päätökset tuntuvat oikeudenmukaisilta.

Siitä, että myös hyväosaiset osallistuvat yhteisiin talkoisiin.

Siitä, että ihmistä kuunnellaan ennen kuin hänen elämästään tehdään laskelma.

Ja siitä, että vaikeista asioista puhutaan rehellisesti.

Jos eläkeikää pitää nostaa, kerrotaan miksi.

Jos palveluja pitää keskittää, kerrotaan mitä siitä seuraa.

Jos jostakin joudutaan luopumaan, kerrotaan myös, kuka menettää ja mitä.

Ja jos kansalaiselta pyydetään lisää, hänen on voitava nähdä, että vastuuta kannetaan muuallakin.

Tulevaisuuteen luottaminen ei tarkoita sitä, että uskomme kaiken järjestyvän.

Se tarkoittaa sitä, että uskomme selviävämme myös vaikeista muutoksista yhdessä.

Siksi ehkä kysymys ei ole siitä luotatko tulevaan? Vaan millaisen tulevaisuuden rakennamme, jotta siihen olisi syytä luottaa? Millainen uudistus saa ihmisen kokemaan olevansa mukana rakentamassa tulevaisuutta – eikä vain sen rahoituslähde?