Näkökulma: Kun toivo päättyy eläkeläisiin ja sosiaaliturvaan

Ulkopolitiikassa velka on välttämätön ja hyväksyttävä keino, kun kyse on Ukrainan tukemisesta. Kotimaan politiikassa velka on uhka, jota torjutaan leikkauksilla kaikkein heikoimmilta. 

Kello 10:00. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Pääministeri Petteri Orpon uudenvuodenpuhe on vakava, kuten ajat vaativat. Mutta vakavuuden rinnalle jäi tyhjä tila, jossa tavallisesti asuu lupaus paremmasta. Erityisesti niille suomalaisille, joiden toimeentulo nojaa eläkkeisiin ja sosiaaliturvaan, puhe ei tarjonnut toivoa – ainoastaan hiljaisen varoituksen.

Puheessa tunnustetaan, että julkinen talous on heikossa kunnossa ja että sopeutustoimet eivät ole vielä riittäneet. Tämä sanotaan suoraan. Se, mitä ei sanota, on olennaista: mitä tapahtuu niille, joilla ei ole enää mahdollisuutta "vaikuttaa omaan tilanteeseensa".

Hallitus on toistuvasti perustellut leikkauksia sillä, että ne kohdistuvat työikäisiin, joilla on enemmän keinoja sopeutua. Mutta juuri tämä argumentti paljastaa ongelman. Kun työikäiset on jo laitettu kantamaan vastuuta, katse kääntyy väistämättä niihin, jotka ovat jäljellä: eläkeläisiin, pitkäaikaissairaisiin ja sosiaaliturvan varassa eläviin.

Eläkkeistä puhe vaikenee lähes kokonaan. Silti puheessa lukitaan velkajarru yli vaalikausien ja sitoudutaan uusiin säästöihin EU:n alijäämämenettelyn perusteella. Matematiikka on armoton: jos menot on saatava alas eikä veronkorotuksista puhuta, eläkkeet ja perusturva eivät voi jäädä koskemattomiksi.

Hyvinvointialueiden ongelmia kuvataan rakenteellisina ja rahoituksellisina, ikään kuin kyse olisi teknisestä hienosäädöstä. Käytännössä tämä tarkoittaa pidempiä hoitojonoja, karsittuja palveluja ja lisää vastuuta omaisille. Eläkeläisille tämä näkyy arjessa nopeasti: lääkäriaikoina, lääkekuluina ja hoivan saatavuutena.

Puheessa vakuutetaan, että hyvinvointiyhteiskunta turvataan myös tulevaisuudessa. Samalla kuitenkin rakennetaan politiikkaa, jossa hyvinvointi määritellään uudelleen minimitasoksi. Kyse ei ole enää siitä, mitä palveluita yhteiskunta tarjoaa, vaan siitä, kuinka paljon yksilön odotetaan pärjäävän omin voimin.

Sosiaaliturvan kohdalla ristiriita on räikeä. Puhe myöntää, että talous ei kasva ja että työllisyystilanne on heikko. Silti säästöjen kohdentamista perustellaan yksilön mahdollisuuksilla vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Tämä ajatus murenee heti, kun tarkastellaan niitä, joilla ei ole enää työmarkkina-asemaa, koulutuspolkua tai terveyttä, jolla parantaa asemaansa.

Sosiaaliturvasta tulee viimeinen joustoelementti, ei siksi että se olisi tehoton, vaan siksi että sen käyttäjillä on vähiten poliittista ääntä.

Ulkopolitiikassa velka on välttämätön ja hyväksyttävä keino, kun kyse on Ukrainan tukemisesta. Kotimaan politiikassa velka on uhka, jota torjutaan leikkauksilla kaikkein heikoimmilta. Tästä ristiriidasta ei käydä avointa keskustelua. Kansalaisilta odotetaan ymmärrystä, mutta heille ei tarjota rehellistä arviota siitä, kuinka paljon heiltä vielä vaaditaan.

Uudenvuodenpuheessa sanottiin, että vaikeista haasteista selvitään yhdessä. Mutta yhdessä selviäminen edellyttää kokemusta oikeudenmukaisuudesta. Kun eläkeläiset ja sosiaaliturvan varassa elävät näkevät tulevaisuuden supistuvan ilman, että heille annetaan mahdollisuus vaikuttaa tai edes lupaus suojasta, yhteisyys ja luottamus alkaa murentua.

Vakavuus on totta- kansalaiset tarvitsevat toivoa. Mutta toivo ei synny kehotuksesta kestää. Se syntyy vasta silloin, kun yhteiskunta sanoo ääneen, ettei se jätä heikoimpiaan maksajiksi.

Valtiolla on vaatimuksia kansalaisille, mutta kansalaisille ei anneta varmuutta siitä, mitä he saavat vastineeksi.