Näkökulma: Kun huominen ei enää lupaa enemmän

Miksi eri maiden nuoret esittävät samaan aikaan niin samanlaisia kysymyksiä ja vaatimuksia? 

Kello 20:27. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Ihminen kestää paljon epävarmuutta, jos hänellä on toivoa. Vaaralliseksi yhteiskunnalle ei ehkä ensimmäisenä muodostu köyhyys, työttömyys tai kallis asuminen, vaan hetki, jolloin riittävän moni lakkaa uskomasta, että mikään niistä voi enää muuttua paremmaksi.

Euroopassa nuoret ovat lähteneet kaduille.

Ranskassa opiskelijat ovat osoittaneet mieltään koulutukseen ja toimeentuloon liittyvistä ongelmista. Italiassa keskusteluun ovat nousseet opiskelun kustannukset, asuminen ja oikeus koulutukseen. Albaniassa nuorten vaatimuksissa ovat näkyneet koulutuksen lisäksi toimeentulo, työmahdollisuudet ja tulevaisuus.

Maat ovat erilaisia. Poliittiset tilanteet ovat erilaisia. Protestien taustat ovat erilaisia.

En rakenna keinotekoista tarinaa yhdestä suuresta eurooppalaisesta kapinasta. Silti kannattaa pysähtyä ajattelemaan.

Miksi eri maiden nuoret esittävät samaan aikaan niin samanlaisia kysymyksiä ja vaatimuksia?

Lupaus, jonka varaan elämä rakennettiin

Monelle sukupolvelle on opetettu melko yksinkertainen elämänkaari.

Käy koulusi.
Opiskele.
Tee töitä.
Pidä raha-asiasi kunnossa.
Rakenna vähitellen oma elämäsi.

Ajatus ei ole koskaan toteutunut kaikille, eikä elämä ole ennenkään ollut helppoa. Silti järjestelmään sisältyi lupaus: kun yrittää ja tekee oman osansa, huominen voi olla tätä päivää parempi.

Entä jos nuori ei enää usko siihen?

Hän opiskelee, mutta ei tiedä työllistyykö.

Hän työllistyy, mutta ei tiedä riittääkö palkka asumiseen.

Hän maksaa vuokraa, joka vie suuren osan tuloista, ja katsoo asuntojen hintoja tietäen, ettei omistusasuminen välttämättä koskaan tule mahdolliseksi.

Samalla yhteiskunta kertoo, että julkisesta taloudesta on säästettävä, palveluja on sopeutettava ja tulevaisuudessa jokaisen pitäisi kantaa vielä hieman enemmän vastuuta itsestään.

Yksittäinen säästöpäätös ei vie ihmiseltä tulevaisuudenuskoa.

Mutta päätösten kasaantuessa voi syntyä tunne, ettei mikään johda parempaan.

Kuka kadulla oikeastaan on?

Kun mielenosoitus muuttuu väkivaltaiseksi, huomio siirtyy nopeasti siihen, kuka rikkoi ikkunan, sytytti auton tai heitti poliisia kivellä.

Se on ymmärrettävää. Väkivalta ei muutu hyväksyttäväksi sillä perusteella, että sen taustalla on yhteiskunnallista tyytymättömyyttä.

Mutta samalla tapahtuu helposti jotakin muuta.

Alamme etsiä ryhmää, jota voimme syyttää koko tapahtumasta.

Maahanmuuttajat. Äärivasemmisto. Äärioikeisto. Anarkistit. Nuoret. Rikolliset.

Kun syyllinen on nimetty, yhteiskunnan ei tarvitse enää kysyä itseltään vaikeampaa kysymystä: Miksi kadulla ylipäätään on niin paljon vihaisia ihmisiä?

Ranskankin tapahtumista keskusteltaessa on houkuttelevaa selittää levottomuudet ihmisten taustalla. Jos mellakoitsija on maahanmuuttajataustainen, maahanmuutosta tulee selitys. Jos hän kuuluu poliittiseen ääriryhmään, ideologiasta tulee selitys.

Joskus nämä asiat todella selittävät yksittäisen ihmisen toimintaa.

Mutta ne eivät vielä selitä yhteiskunnallista ilmiötä.

Kun opiskelijat Italiassa pystyttävät telttoja protestoidakseen opiskelun ja asumisen kustannuksia vastaan tai kun nuoret toisessa maassa vaativat parempia mahdollisuuksia rakentaa elämäänsä, selitys ei enää mahdu yhteen ihmisryhmään.

Silloin pitäisi ehkä katsoa pintaa syvemmälle.

Rauhallinen protesti telttoineen ei pala televisioruudussa

Tässä on myös uutisten ongelma.

Kymmenentuhatta rauhallisesti marssivaa opiskelijaa ei välttämättä päädy suomalaisen illan pääuutiseksi.

Yksi palava auto saattaa päätyä.

Se on uutisena ymmärrettävää. Väkivalta on poikkeuksellista ja siksi uutisarvoista.

Mutta samalla kuva todellisuudesta voi vääristyä.

Katsoja näkee liekit, mellakkapoliisit ja rikotut ikkunat. Hän ei välttämättä näe sitä opiskelijaa, joka seisoi samana päivänä kadulla kyltti kädessään siksi, ettei hänen opintotukensa riitä vuokraan.

Näemme seurauksen ennen kuin näemme syyn.

Ja jos näemme tarpeeksi monta palavaa autoa, saatamme lopulta kuvitella, että palavat autot olivat koko mellakan tarina.

Toivo on myös yhteiskunnallinen kysymys

Politiikassa puhutaan paljon taloudesta numeroina.

Velkasuhteesta. Alijäämästä. Työllisyysasteesta. Kasvuprosenteista. Veroasteesta.

Niillä on merkitystä. Valtiontaloutta ei voi hoitaa pelkillä hyvillä aikomuksilla.

Mutta yhteiskunnassa on myös erittäin tärkeitä asioita, joita ei näe yhtä helposti taulukosta.

Luottamus.

Oikeudenmukaisuuden kokemus.

Usko siihen, että yrittämisestä seuraa jotakin.

Ja toivo.

Niitäkin voi kuluttaa.

Jos ihmiseltä leikataan sata euroa, vaikutus voidaan laskea.

Paljon vaikeampaa on laskea sitä hetkeä, jolloin hän ensimmäisen kerran ajattelee:

"Ei tässä ole enää mitään järkeä yrittää".

Yksi ihminen voi ajatella niin ilman, että yhteiskunnassa tapahtuu mitään.

Jos miljoona ihmistä ajattelee samoin, sillä alkaa olla merkitystä.

Päättäjän pitäisi kuunnella ennen kuin ikkuna särkyy

Mielenosoitus ei tarkoita automaattisesti, että mielenosoittajat ovat oikeassa.

Eikä mellakka anna kenellekään erityistä oikeutta saada vaatimuksiaan läpi.

Demokratiassa päätöksiä ei tehdä sen perusteella, kuka heittää suurimman kiven.

Mutta viisas yhteiskunta ei odota kiven lentämistä ennen kuin se alkaa kuunnella.

Jos nuoret eri maissa kertovat, että asuminen on liian kallista, koulutus ei takaa tulevaisuutta, työ ei takaa toimeentuloa ja huominen näyttää epävarmemmalta kuin heidän vanhempiensa nuoruudessa, viesti kannattaa ottaa vakavasti.

Ei siksi, että jokainen vaatimus pitäisi toteuttaa.

Vaan siksi, että yhteiskunnan jatkuvuus perustuu lopulta hyvin yksinkertaiseen ajatukseen, ajatukseen että seuraavankin sukupolven täytyy nähdä jokin syy osallistua siihen.

Jos ihmiseltä pyydetään vastuuta yhteiskunnasta, yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan hänelle tunne siitä, että hänellä on siinä myös tulevaisuus.

Ehkä tämän hetken eurooppalaisten opiskelijaprotestien tärkein kysymys ei lopulta olekaan, ketkä mellakoivat?

Tietysti se pitää selvittää. Rikoksista vastataan yksilöinä, eikä väkivaltaa tarvitse romantisoida.

Mutta sen jälkeen pitäisi uskaltaa kysyä vielä jotakin vaikeampaa;

"Miksi niin moni nuori eri maissa näyttää kysyvän, onko hänellä enää varaa siihen tulevaisuuteen, jota hänen käskettiin tavoitella?"

Yhteiskunta ei muutu levottomaksi vasta silloin, kun ensimmäinen ikkuna särkyy, syttyy palo ja poliisi saa kivestä osuman. Jotain on jo mennyt rikki aiemmin.