Näkökulma: Milloin lapsen pahoinvointi huomataan?

Me puhumme paljon lasten resilienssistä, pettymyksensietokyvystä ja siitä, että elämässä pitää oppia pärjäämään. Mutta joskus olisi hyvä kääntää kysymys toisinpäin. 

Kello 8:34. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Lasten ja nuorten mielenterveydestä puhutaan paljon. Puhutaan ahdistuksesta, masennuksesta, koulupaineista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, sosiaalisesta mediasta ja siitä, kuinka vaikeaa apua joskus on saada.

Sitten etsitään syytä. Onko syy puhelimissa? Somessa? Koulussa? Vanhemmissa?Koronassa? Liian vähäisessä liikunnassa? Liian suurissa vaatimuksissa?

Todennäköisesti vastaus ei löydy yhdestäkään niistä yksin.

Ihmisen elämä toimii harvoin niin siististi.

Lapsen pieni asia voi olla valtavan suuri

Aikuisella on yksi paha tapa, jota hän ei välttämättä itse huomaa.

Me mittaamme lapsen murheita omalla mittatikullamme.

Jos lapsi kertoo riidasta ystävän kanssa, aikuinen tietää kokemuksesta, että riitoja tulee ja menee. Jos koulupäivä meni huonosti, huomenna tulee uusi. Jos joku kirjoitti somessa ilkeästi, aikuisen ratkaisu saattaa olla yksinkertainen: Älä välitä.

Mutta lapsi ei elä aikuisen kokemuksella. Hän elää ensimmäistä kertaa juuri tätä päivää.

Ensimmäinen ystävyyden rikkoutuminen voi tuntua maailmanlopulta. Ensimmäinen ulkopuolelle jääminen voi tuntua siltä, ettei kuulu mihinkään. Huono numero voi olla yhdelle vain numero, toiselle todiste siitä, ettei hän kelpaa.

Aikuisen tehtävä ei ehkä ole ensimmäisenä kertoa, kuinka pieni asia on. Joskus tärkeämpää olisi kysyä kuinka suuri tämä asia on hänelle?

Maailma, jossa pitäisi pärjätä

Me puhumme paljon lasten resilienssistä, pettymyksensietokyvystä ja siitä, että elämässä pitää oppia pärjäämään. Mutta joskus olisi hyvä kääntää kysymys toisinpäin.

Millaisessa maailmassa pyydämme lapsia pärjäämään?

Koulussa pitäisi oppia. Kavereita pitäisi olla. Harrastuksia olisi hyvä olla. Liikkua pitäisi riittävästi. Nukkua pitäisi tarpeeksi. Puhelinta ei saisi käyttää liikaa. Somessa pitäisi osata toimia järkevästi. Tulevaisuutta pitäisi miettiä.

Ja mielellään pitäisi vielä voida hyvin.

Aikuinenkin hengästyy pelkästä luettelosta.

Silti lapselta saatetaan odottaa, että hän selvittää kaiken tämän samaan aikaan, kun hänen kehonsa, mielensä, ihmissuhteensa ja käsityksensä itsestään muuttuvat.

Jos lapsi väsyy, ensimmäinen kysymys ei ehkä aina saisi olla:

Mikä lapsessa on vialla?

Voisimmeko joskus kysyä; Onko hänen ympärillään jotain, mikä vaatii häneltä liikaa ?

Some ei ole koko selitys

Sosiaalinen media on helppo syyllinen.

Se on näkyvä, ja aikuisten näkökulmasta joskus käsittämätön maailma.

Somessa vertaillaan ulkonäköä, elämää, suosiota, saavutuksia ja onnellisuutta. Siellä voi tulla kiusatuksi tavalla, joka seuraa koulusta kotiin ja makuuhuoneeseen asti. Mutta some ei myöskään ole pelkästään paha.

Nuori voi löytää sieltä ystäviä, tietoa, vertaistukea ja yhteisön, jota omasta lähiympäristöstä ei löydy.

Onko some hyvä vai paha?.. tätä miettiessä, voidaan myös miettiä mitä lapsen ja nuoren elämästä puuttuu, jos hänen koko kokemuksensa kuulumisesta johonkin on yhden sovelluksen varassa.

Puhelimen pois ottaminen on helppoa. Yksinäisyyden poistaminen on paljon vaikeampaa.

Kenen vastuulla lapsi on?

Kun lasten pahoinvoinnista keskustellaan, vastuu liikkuu nopeasti paikasta toiseen.

Koulun pitäisi huomata.

Vanhempien pitäisi huomata.

Terveydenhuollon pitäisi auttaa.

Kunnan pitäisi järjestää palvelut.

Yhteiskunnan pitäisi ehkäistä syrjäytymistä.

Kaikki nämä ovat totta.

Mutta ongelma syntyy silloin, jos jokainen huomaa vain oman pienen ruutunsa.

Opettaja näkee oppilaan muutaman tunnin päivässä koulussa. Vanhempi näkee lapsensa kodissa. Terveydenhuolto näkee lapsen vastaanottoajalla. Harrastusohjaaja näkee lapsen harjoituksissa.

Lapsi on kuitenkin sama lapsi kaikissa näissä paikoissa. 

Usein jää epäselväksi kenen vastuulla lapsen ja nuoren pahoinvointi on, ja tätä "selvittäessä" lapsi voi jäädä ilman tarvitsemaansa apua.

Kun apua joutuu odottamaan

Me kehotamme lapsia ja nuoria puhumaan. Se on hyvä neuvo.

Mutta sillä on oltava jatko. Mitä tapahtuu, kun nuori puhuu?

Jos vastaus on pitkä jono, uusi arvio, seuraava puhelinnumero tai kuukausien odotus, olemme opettaneet hänelle jotakin aivan muuta kuin mitä tarkoitimme.

Olemme opettaneet, että avun pyytäminen ei välttämättä tarkoita avun saamista.

Mielenterveyspalveluista keskusteltaessa puhutaan usein rahasta, henkilöstöstä ja resursseista. Niistä täytyykin puhua. Mutta lapsen näkökulmasta asia on paljon yksinkertaisempi. "Minulla on paha olla. Auttaako joku?"

Ei jokaisesta murheesta diagnoosia

Toiseenkin suuntaan pitää uskaltaa ajatella.

Lapsen elämään kuuluvat suru, pettymykset, riidat, epävarmuus ja epäonnistuminen. Kaikkea pahaa oloa ei tarvitse muuttaa diagnoosiksi.

Elämä saa joskus tuntua pahalta.

Tärkeä ero on siinä, ettei lapsen tarvitse tuntea pahaa oloa yksin.

Ehkä juuri tässä olemme välillä kadottaneet jotain yksinkertaista. Mielenterveyden tukeminen ei ala terveydenhuollon vastaanottohuoneesta.

Se voi alkaa kotona keittiön pöydän äärellä, harjoituksissa tai yhteisestä ruokailusta koulussa. Siitä, että joku huomaa lapsen olevan tavallista hiljaisempi. 

Lapselta ja nuorelta voi kysyä Mitä sinulle kuuluu?. Kysymys  vaatii malttia ja aitoutta kuunnella myös vastaus.

Kuka huomaa ennen päivystystä?

On helppo sanoa, että lasten ja nuorten pitäisi oppia puhumaan tunteistaan.

Ehkä meidän aikuisten pitäisi samalla opetella kuulemaan niitä.

Myös silloin, kun tunne tuntuu meidän mielestämme liioitellulta.

Myös silloin, kun ongelmaan olisi mielestämme helppo ratkaisu.

Myös silloin, kun meillä olisi kiire.

Lapsen ei pitäisi joutua todistamaan pahoinvointiaan voidakseen tulla kuulluksi.

Eikä avun tarpeen mittarina pitäisi olla se, kuinka pahaksi tilanne on jo ehtinyt muuttua.

Kun lapsi päätyy päivystykseen vahingoitettuaan itseään, hänen ympärillään käynnistyy suuri koneisto. Silloin autetaan, tutkitaan ja arvioidaan.

Niin pitääkin.

Mutta ehkä yhteiskunnan onnistumista pitäisi joskus mitata myös toisesta suunnasta.

Ei vain sillä, kuinka hyvin osaamme auttaa kriisin jälkeen.

Vaan sillä, kuinka monta lasta ehdimme huomata ennen kriisiä.