Kolumni: Valinnanvapauskokeilu ei lisää yhdenvertaisuutta – se hyödyttää harvoja

Valinnanvapaus ilman riittävää taloudellista suojaa ei ole kaikille todellista vapautta. 

Kello 22:30. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Viime aikoina paljon puhuttu yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeilu esitetään keinona parantaa hoitoon pääsyä ja lisätä valinnanvapautta. Ajatus kuulostaa hyvältä. Kun kokeilua tarkastellaan käytännön ja kustannusten näkökulmasta, herää kuitenkin väistämättä kysymys: ketä se todellisuudessa palvelee – ja ketä ei?

Kokeilun perusajatus on, että ikääntynyt voi mennä yksityiselle yleislääkärille samaan hintaan kuin julkiseen terveyskeskukseen. Tämä pitää paikkansa vain osittain. Käytännössä vain lääkärikäynnin omavastuu vastaa julkisen puolen asiakasmaksua. Heti kun tarvitaan lisätutkimuksia – kuten laboratoriokokeita, EKG:tä tai kuvantamista – kustannukset alkavat nousta.

Tämä näkyy selvästi käytännön esimerkissä. Julkisella puolella tyypillinen terveyskeskuslääkärikäynti tutkimuksineen voi maksaa noin 30 euroa, ja sama summa kattaa usein myös verikokeet, EKG.n ja röntgentutkimukset. Valinnanvapauskokeilussa yksityisellä lääkärillä käynti maksaa saman verran , mutta jo perusverikokeet voivat lisätä laskuun noin 50 euroa, EKG noin 25 euroa ja kuvantamistutkimukset vielä enemmän, noin 50 euroa. Kokonaiskustannus voi siis nousta helposti yli sadan euron, vaikka lähtötilanne olisi sama.

Julkisessa perusterveydenhuollossa tutkimukset ovat useammin osa hoitokokonaisuutta, ja niiden hinnoittelu on asiakkaalle ennakoitavampaa. Tätä eroa ei aina tuoda esiin, kun kokeilua perustellaan.

Keskeinen ero liittyy maksukattoon. Julkisen terveydenhuollon asiakasmaksuille on vuotuinen enimmäismäärä, jonka täytyttyä suuri osa palveluista muuttuu maksuttomiksi. Tämä suojaa erityisesti pienituloisia ja paljon palveluja tarvitsevia. Valinnanvapauskokeilussa syntyvät lisäkustannukset – kuten tutkimukset ja muut palvelut – eivät kerrytä tätä maksukattoa. Taloudellinen riski jää siten yksittäiselle asiakkaalle.

Kokeilun laajentaminen useampiin lääkärikäynteihin ja fysioterapian lisääminen ei muuta tätä perusasetelmaa. Fysioterapia on rajattu käyntimääriin, eikä sen kustannusrakenne ole samalla tavalla ennakoitava kuin julkisessa järjestelmässä, jossa hoito on osa kokonaisuutta ja maksukaton piirissä.

Usein sivuutetaan myös sosiaaliturvan eli toimeentulotuen näkökulma. Käytännössä tukijärjestelmä ohjaa ensisijaisesti julkisten palvelujen käyttöön. Toimeentulotuessa edellytetään ensisijaisesti hakemaan hyvinvointialueelta maksun alentamista tai poistoa. Yksityisen puolen lisäkustannuksia ei yleensä korvata samalla tavalla, jos vastaava hoito olisi ollut saatavilla julkisessa terveydenhuollossa. Tämä rajaa pienituloisten todellisia mahdollisuuksia hyödyntää kokeilua.

Näin ollen ei ole kohtuutonta todeta, että valinnanvapauskokeilu hyödyttää ennen kaikkea niitä, joilla on taloudellista liikkumavaraa: ihmisiä, joilla on harvemmin hoidon tarvetta ja mahdollisuus maksaa lisäkustannuksia. Sen sijaan paljon palveluja tarvitseville tai pienituloisille kokeilu ei tarjoa vastaavaa turvaa.

Jos tavoitteena on aidosti lisätä yhdenvertaisuutta ja parantaa hoitoon pääsyä, olisi rehellistä tunnistaa myös todelliset rajoitteet. Valinnanvapaus ilman riittävää taloudellista suojaa ei ole kaikille todellista vapautta.

Keskeinen kysymys kuuluu: haluammeko terveydenhuoltojärjestelmän, jossa riskiä ja kustannuksia jaetaan – vai mallin, jossa ne siirtyvät yhä enemmän yksilön kannettavaksi?

Tällä hetkellä suunta näyttää selvältä.