Kolumni: Turvaa vai taakkaa – maksaako Eurooppa nyt enemmän kuin kestää?

Jäsenmailta odotetaan  enemmän vastuuta ilman täyttä päätösvaltaa – erityisesti Natossa, jossa Yhdysvallat edelleen määrää suurelta osin tahdin. 

Kello 14.12. Teksti: Nina Laakso / 24-verkkolehti

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin viimeaikaiset ulostulot eivät jätä paljon tulkinnanvaraa: Ukraina saa tukea ja Patriot-ohjuksia, mutta maksajina toimivat EU ja Nato – ei enää Yhdysvallat. "Me emme maksa mitään", Trump totesi kylmän selkeästi.

Tämä ei ole pelkkä yksittäinen poliittinen lausunto. Se on suunnanmuutos. Maailma, jossa Yhdysvallat hoitaa turvallisuuden ja Eurooppa kiittää, on katoamassa. Tilalle tulee uusi todellisuus: Eurooppa maksaa, varustaa ja kantaa vastuun – myös sisäisesti.

Me maksamme. Mutta mitä?

Aseet, tuki ja jälleenrakennus eivät tule tyhjästä. EU ja sen jäsenvaltiot ottavat velkaa, korottavat veroja tai leikkaavat menoista. Kun rahaa virtaa sotatarvikkeisiin, on väistämätöntä, että kansalaiset alkavat kysyä: "Entä me? Entä meidän palvelumme, koulumme, vanhukset, nuoret, mielenterveys, asuminen?"

Kun turvallisuutta rakennetaan ulkoa käsin, mutta sisäinen turvallisuus rapautuu – poliisin resurssit, nuorten syrjäytyminen lisääntyy, maahanmuuton haasteet kasvavat ja luottamus horjuu. Suomessakin.

Sota Ukrainassa on todellinen, ja sen vaikutukset ovat vakavia. Mutta vakava on myös kysymys: onko mahdollista puolustaa maata, jos kansalaiset eivät enää tunne kuuluvansa siihen?

Liittoutumat, jotka tukevat... vai tukehduttavat?

Nato ja EU ovat olleet olemassa turvaa varten. Mutta kun ne alkavat sanella ehtoja, jotka tuntuvat kansalaisten arjen kustannuksissa, liittoutumien legitimiteetti murenee. Suomessa, kuten monissa muissakin maissa, nousee tunne, että olemme kahden suurvallan puristuksessa. Venäjä uhkaa rajoilta, mutta Yhdysvallat määrää tahtia pöydässä, jossa meidän ääntämme ei juuri kuulla – vaikka maksamme laskut.

Voiko pienen maan kansalainen kyseenalaistaa Yhdysvaltojen ylivallan Natossa? Rehellisesti – tuskin voi. Eikä EU:ssakaan, sillä suuret jäsenmaat dominoivat. Suomessa puolustuspolitiikasta päättävät yhä harvempi joukko, yhä pienemmässä piirissä. Kansalaiskeskustelu on alistettu "turvallisuusuhkien" ja "vastuullisuuden" alle. Ne, jotka kysyvät ja kauhistelevat kustannuksista sekä protestoivat leikkauksia leimataan helposti epäisänmaallisiksi, laiskoiksi sosiaaliturva pummeiksi ja idiootiksi. Jopa päättäjistä käsin.

Isänmaa ei elä aseista – vaan kansastaan

Kansallisen yhtenäisyyden ja turvallisuuden kivijalka ei ole vain aseistus tai kansainvälinen liittouma. Se on tunne siitä, että valtio puolustaa omiaan – myös arjessa, myös taloudellisesti. Isänmaa ei ole abstrakti, vaan se on muun muassa koulun keittäjä, ambulanssikuski, poliisi, yksinhuoltaja, vanhus, opiskelija ja myös työtön. Jos nämä ihmiset kokevat, että heitä ei kuulla, ei auta vaikka tankit olisivat valmiustilassa.

Suurvallat voivat heiluttaa tahtipuikkoja – Venäjä omalla uhallaan, Yhdysvallat rahalla ja vallalla. Mutta Euroopan ja Suomen on katsottava myös kansalaisiaan silmiin. Meidän ei pidä pelkästään valita puolta kansainvälisessä pelissä. Meidän on myös valittava puolemme kotona. Tämä vaatii päättäjiltä rohkeutta. Jäsenmailta odotetaan siis enemmän vastuuta ilman täyttä päätösvaltaa – erityisesti Natossa, jossa Yhdysvallat edelleen määrää suurelta osin tahdin.

Velkaa, velkaa ja velkaa – tai vaihtoehtoisesti kovia poliittisia ja taloudellisia päätöksiä. Kansalaiset joutuvat maksajiksi tavalla tai toisella, joko verojen, leikkausten tai inflaation kautta. Kyse on siitä, haluaako Eurooppa ja Suomi olla itsenäinen toimija vai turvautua jatkossakin muiden armoon myös sisäisessä turvallisuudessa ja tämä ei tarkoita turvapaikanhakijoita, vaan ihan omia kansalaisia jotka on jo ajettu - ja ajetaan edelleen seinää vasten.