Kolumni: Suomen moraalinen kompassi navigoi Palestiinan tunnustamista kuin soutuvene sumussa

Presidentti Stubb on nyt asettanut pelikentän. Hän on valmis – jos hallitus on. 

Kello 20:00. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Suomessa ei tehdä hätiköityjä päätöksiä. Ei. Meillä ei lähdetä näpräilemään ulkopolitiikkaa ihan tuosta vain – varsinkaan kun kyseessä on niinkin arkaluonteinen asia kuin yli 60 000 kuollutta Gazassa, siviilien joukkomurhat ja kansainvälisen oikeuden mahdollinen romuttuminen. Pitää olla perusteita! Pitää olla kokonaiskuva! Pitää olla Yhdysvaltojen lupa, Israelin hymähdys ja ehkä vielä Taivaan Isän puoltava merkki.

Kun presidentti Alexander Stubb ilmoitti torstaina olevansa valmis tunnustamaan Palestiinan valtion, moni kansalainen huokaisi hetken helpotuksesta. "No vihdoin!" Mutta sitten tuli se poliittisen neuroosin tunnuslause: "Jos hallitus esittää."

Ja siinä se sitten on. Suomalainen diplomatia on kuin kiikkustuoli jään päällä tai  navigointia soutuveneellä sumussa: näyttävää, hidasta ja armottoman pelokasta.  Vaikka valtion tunnustaminen on presidentin tehtävä, ilman hallituksen ehdotusta hän ei sitä tee. Eli toisin sanoen: meillä kyllä on moraali, mutta se tarvitsee saatesanat, muistion ja ulkopoliittisen katsauksen ennen kuin se saa astua ulos.

Muiden maiden vaikeat päätökset – tehty jo

Samaan aikaan muissa länsimaissa…

Norja, Irlanti ja Espanja ovat jo tunnustaneet Palestiinan valtion.

Ranska ja Kanada ovat ilmaisseet halukkuutensa tehdä samoin.

Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson vaatii Euroopan unionia jäädyttämään kauppasopimukset Israelin kanssa.

YK ja useat kansainväliset järjestöt ovat varoittaneet Israelin toimien olevan sotarikosten rajamailla tai ylitse.

Entä Suomi? Meillä on pitkät perinteet tarkkailussa, kommentoinnissa ja kääntymisessä siihen suuntaan, jossa aurinko paistaa – Washingtonista.

Tunnusta, mutta varovasti – ettei vaan kukaan suutu. 

Kyllä täällä palestiinalaisia suretaan, mutta hiljaisesti, ettei vaan kukaan Israelin tukija tee valitusta ja suutu. Muistetaan, että kyseessä on kuitenkin Luvattu maa – tai ainakin osa siitä, sillä loput on eristetty betonimuureilla ja droonivalvonnalla.

Israel, Yhdysvallat ja suomalaisten hartaus

Miksi meillä tämä on niin vaikeaa? Osin syynä on 70 vuotta kestänyt Israelin asema länsimaisten ystävyyssuhteiden kerhossa. Israel on nähty "pienenä demokratiana vihamielisessä ympäristössä", ja suomalaiselle ulkopolitiikalle se on ollut pyhä lehmä, jonka kritisointi aiheuttaa hikoilua ulkoministeriön käytävillä.

Lisätään siihen vahvat uskonnolliset mielikuvat. Monelle suomalaiselle Israel ei ole pelkkä valtio – se on Raamatun maa, paikka, jossa "koko homma alkoi". Mutta jos Vanhan testamentin kansallismyytti otetaan kirjaimellisesti, voisimmeko sitten soveltaa myös evankeliumeja Gazan tilanteeseen? Tuskin Kristus kulkisi nyky-Gazassa panssarivaunussa ja ampuisi leipää haluavia lapsia.

Suomen pitkä historia: hiljaista hyväksyntää ja varovaisia lausuntoja

Suomi on historiansa aikana ollut pidättyväinen Israelin suhteen. Vuonna 2012 YK:n yleiskokous myönsi Palestiinalle tarkkailijavaltion aseman – ja Suomi tuki päätöstä. Mutta siitä huolimatta me emme ole edenneet valtion tunnustamiseen. Miksi?

Koska pelätään seurauksia. Taloussuhteita. Diplomaattista viileyttä Yhdysvaltojen kanssa. Israelin ja Suomen välistä aseyhteistyötä, jota ei mielellään nosteta julkiseen keskusteluun.

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että monet maat ovat tunnustaneet Palestiinan jo vuosikymmeniä sitten – muun muassa Ruotsi jo vuonna 2014. Maailmassa on yli 140 valtiota, jotka tunnustavat Palestiinan. Mutta Suomessa? No, täällä käydään vielä keskustelua siitä, onko se edes kohteliasta.

Moraalinen kipinä vai pelokas hymähtely?

Presidentti Stubb on nyt asettanut pelikentän. Hän on valmis – jos hallitus on. Hallitus puolestaan puntaroi asiaa kuin seurakunta, joka pohtii, voiko messun jälkeen mennä karaokeen. Pelätään, että joku loukkaantuu. Että ulkomaankauppa kärsii. Että joku huomaa, että Suomi otti kantaa.

Mutta juuri nyt – nyt – maailma tarvitsee niitä, jotka ottavat kantaa. Jotka eivät odota, että iso veli nyökkää. Jotka sanovat, että kansainvälinen oikeus, ihmisarvo ja perusoikeudet eivät ole neuvottelukysymyks

Meillä on mahdollisuus – onko meillä rohkeutta?

Kun presidentti sanoo "olen valmis", mutta hallitus epäröi, jää kansalaisille jäljelle vain yksi kysymys:
Miksi emme voi olla ensimmäisten joukossa, vaan aina viimeisten?

Ehkä joskus Suomi vielä lakkaa tarkkailemasta historiaa ja ryhtyy tekemään sitä.