Kolumni: Poliitikot toivat someilmiön näkyväksi A-studiossa
Politiikka ei synny tyhjiössä. Se heijastaa yhteiskuntaa, joka sitä katsoo.
Kello 11:35. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti
Suomalainen poliittinen keskustelu sai tällä viikolla hetken, joka jakoi yleisön lähes välittömästi kahteen leiriin. Toisille kyse oli ala-arvoisesta huutamisnäytelmästä, joka kertoi keskustelukulttuurin rappiosta. Toisille taas harvinaisen aidosta hetkestä, jossa politiikka näytti ensimmäistä kertaa siltä, mitä se usein todellisuudessa on: ristiriitaa, turhautumista, tunteita ja yritystä saada oma viesti läpi vastustajan päälle.
Moni kauhistui sitä, mitä Wille Rydmanin ja Sofia Virran välisessä väittelyssä tapahtui. Ääni nousi, puheenvuorot menivät päällekkäin, asetelma muuttui fyysisestikin latautuneeksi. Some ja media-kommentaattorit alkoivat nopeasti arvioida paitsi keskustelijoita myös juontajaa, studiota ja jopa tuoleja. Kyllä, suomalainen politiikka onnistui hetkeksi tekemään pyörivästä toimistotuolista lähes yhteiskunnallisen kysymyksen.
Mutta ehkä varsinainen ilmiö ei ollut itse väittely. Kiinnostavampaa oli se, miten voimakkaasti siihen reagoitiin.
Suomessa politiikka on pitkään esitetty hallittuna rituaalina. Keskusteluissa puhutaan vuorotellen, kohteliaasti ja mielellään niin tasaisella äänellä, että katsoja alkaa epäillä olevansa mukana hallituksen budjettineuvottelujen hyvän tahdon-riihessä. Konflikti saa näkyä, mutta vain annosteltuna ja sivistyneesti. Tunteet ovat sallittuja korkeintaan kulmakarvan hienovaraisena kohoamisena.
Siksi televisiossa nähty tilanne tuntui monesta poikkeukselliselta. Ei siksi, että politiikka olisi äkkiä muuttunut aggressiiviseksi, vaan siksi, että aggressio tuli näkyväksi.
Todellisuudessa suomalainen poliittinen keskustelu on ollut jo pitkään kaikkea muuta kuin hillittyä. Sosiaalinen media on täynnä syytöksiä, henkilöön meneviä hyökkäyksiä, ivaa, moraalista ylemmyyttä ja jatkuvaa reagointia. Siellä poliitikot, ja kansalaiset käyvät päivittäin keskusteluja, jotka ovat usein paljon raaempia kuin yksikään tv-lähetys.
Silti moni reagoi A-studion tilanteeseen kuin näkisi ensi kertaa, että politiikassa on kitkaa.
Ehkä järkytys ei syntynytkään siitä, mitä tapahtui, vaan siitä missä se tapahtui. Kun sama dynamiikka, johon verkossa on jo totuttu, siirtyi Ylen studioon, se rikkoi yhden suomalaisen julkisuuden viimeisistä kulisseista. Television piti olla paikka, jossa todellisuus silotellaan katsottavaan muotoon. Yhtäkkiä käsikirjoitus petti.
Ja juuri siksi tilanne oli myös paljastava.
Katsojat näkivät jotain, mitä poliitikoista usein kaivataan: miten he toimivat paineessa, provokaation alla ja aidossa konfliktissa. Ei vain sitä, mitä mieltä he ovat, vaan miten he käyttäytyvät silloin, kun keskustelu ei enää etene valmiiksi harjoitelluilla lauseilla.
Se ei tietenkään tarkoita, että huutaminen olisi ihanne tai että politiikan pitäisi muuttua pysyväksi performanssiksi. Jos jokainen keskustelu muuttuu äänenvoimakkuuskilpailuksi, itse asia katoaa nopeasti näkyvistä.
Mutta ehkä yksi hallitsematon hetki voi tehdä myös hyvää.
Se muistuttaa, että politiikka ei ole steriiliesitys eikä demokratia toimi pelkillä kiillotetuilla lauseilla. Se on myös erimielisyyttä, temperamentteja ja toisinaan huonoa käytöstäkin. Ihmiset, jotka päättävät yhteisistä asioista, ovat lopulta vain ihmisiä – eivät robotteja, jotka sylkevät ulos täydellisesti tasapainotettuja puheenvuoroja.
Ehkä suurin kysymys ei olekaan, olivatko poliitikot liian kärkkäitä.
Ehkä pitäisi kysyä, miksi olemme niin tottuneita katsomaan ja lukemaan konflikteja ruuduilta, mutta niin haluttomia tunnistamaan omaa osuuttamme niiden synnyssä.
Sillä ennen kuin paheksumme politiikan koventunutta keskustelukulttuuria, kannattaa vilkaista peiliin. Millä sävyllä itse puhumme eri mieltä oleville? Miten kommentoimme verkossa? Millaisia palkintoja annamme näkyvyydellä, tykkäyksillä ja jaoilla?
Politiikka ei synny tyhjiössä. Se heijastaa yhteiskuntaa, joka sitä katsoo.
Ehkä A-studiossa ei lopulta nähty vain kahden poliitikon väittelyä. Ehkä ruudussa näkyi hetken aikaa myös me itse.