Kolumni: Kun johtajat puhuvat- ihmiset kuolevat
Ukrainan ja Gazan kriisit paljastavat jotain olennaista.
Kello 7:07. Teksti: Nina Laakso / 24-verkkolehti
Miksi sodat jatkuvat, vaikka koko maailma "tuomitsee"? Miksi mikään ei riitä, vaikka puheita riittää? Ukrainan ja Gazan kriisit paljastavat jotain olennaista: maailma on menettänyt kykynsä kuunnella, neuvotella ja tehdä vaikeita päätöksiä ennen kuin kaikki hajoaa.
Pommit putoavat Ukrainassa. Gazassa kodit murskataan. Lapsia kaivetaan raunioista paljain käsin. Ja mitä tekevät maailman johtajat? He puhuvat. He sanovat, että "olemme huolissamme", "tuomitsemme", "seuraamme tilannetta". Näiden johtajien suusta tulee sanoja, jotka eivät pysäytä yhtään ohjusta, eivätkä pelasta yhtäkään ihmistä.
Presidentti Donald Trump sanoi hiljattain, että Vladimir Putin on "täysin hullu" ja että Volodymyr Zelenskyin puhe "aiheuttaa ongelmia". Trumpin lausunnot herättävät ristiriitaisia tunteita – mutta tällä kertaa hän osuu yhteen karuun ytimeen: vaikka kuinka puhutaan, mitään ei tapahdu.
Zelenskyin viestit ovat saaneet maailman aplodeeraamaan, mutta todellisuus ei ole muuttunut. Venäjä jatkaa hyökkäyksiään. Pakotteet eivät ole pysäyttäneet Putinia. Länsimaiden aseapu pitää Ukrainaa pystyssä, muttei ole johtanut eikä johda ratkaisuun. Samalla Zelenskyi vaatii lisää, ja oikeutetusti – mutta ehkä Trump tarkoittaa juuri tätä: jatkuva puhe siitä, mitä muut eivät tee, alkaa kuulostaa kaikuvalta kammolta, jos tulokset ovat samat.
Kuka oikein toistaa ketä? Zelenskyi länsimaita, vai länsimaat Zelenskyiä? Lopputulos on sama: yksiääninen moraalipuhe, joka ei estä kotien tuhoutumista, lapsia ja heidän vanhempiaan kuolemasta.
Sitten on Gaza. Israelin tuhoisa hyökkäysalue, jossa kymmenet tuhannet siviilit ovat kuolleet. Maailma katsoo, toiset puolustavat, toiset paheksuvat. Mutta mitään ei tapahdu sielläkään. Sama resepti: puheita, varoituksia, "punaisia viivoja", joita ei ole koskaan tarkoitettu noudatettaviksi. Mikään ei riitä.
Tämä ei ole enää vain kahden tai kolmen valtion välinen kriisi – tämä on koko maailman tahdon ja moraalin kriisi.
Maailma – etenkin vaikutusvaltaiset valtiot ja kansainväliset instituutiot – on kriisissä, koska:
Emme kykene olemaan puolueettomia kuuntelijoita, jotka näkevät aidosti molempien osapuolten pelot, motiivit ja ehdot.
Emme halua tehdä vaikeita päätöksiä, kuten painostaa ystävällismielisiä hallintoja ihmisoikeuksien nimissä tai tarjota neuvottelupöytään molempia osapuolia aidosti kunnioittavia ehtoja.
Emme suostu tekemään myönnytyksiä rauhan nimissä, koska poliittisesti se näyttäisi heikkoudelta, vaikka se voisi estää lisää verta.
Kaiken keskellä on yksittäinen ihminen – riippumatta kansalaisuudesta, uskonnosta tai maantieteellisestä sijainnista – hän menettää eniten: turvansa, läheisensä, tulevaisuutensa. Meidän on kysyttävä: onko kansainvälinen järjestelmä enää kykenevä vastaamaan nykypäivän brutaaliin todellisuuteen?
Missä ovat siis aidosti puolueettomat neuvottelijat? Missä ovat myönnytykset, jotka voisivat estää kokonaisten kansojen raunioitumisen? Missä on rohkeus kuunnella molempia osapuolia – ei siksi, että kaikki olisi hyväksyttävää, vaan siksi, että ilman kuuntelua ei tule koskaan rauhaa?
Me tiedämme jo, ettei mikään muutu pelkillä puheilla. Kysymys on nyt tämä: kuinka moni vielä kuolee, ennen kuin joku tekee enemmän kuin puhuu?
Kuinka paljon voi perustella "turvallisuudella", kun kymmenet tuhannet siviilit menettävät henkensä? Ja mitä tekee kansainvälinen yhteisö? Puhuu. Tuomitsee mediassa. Vaikenee. Jakaantuu.
Rauha ei tule ilman kompromisseja. Mutta jotta osapuolet voivat hyväksyä kompromissin, tarvitaan viestintää, joka ei nöyryytä ketään. Nykyinen kaksinaismoralismi – yksi sota tuomitaan, toinen puolustetaan – rapauttaa koko kansainvälisen oikeuden uskottavuutta. On aika pysähtyä kysymään: millä perusteella ihmisarvoa puolustetaan yhdessä konfliktissa mutta ohitetaan toisessa?