Kolumni: Järjestöt eivät ole pyhiä – mutta eivät myöskään pelkkä rahareikä

Hyvin johdetuissa järjestöissä rahankeräys- ja avustusrahat menevät aidosti toimintaan.

Kello 21:25. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitus nousi jälleen keskusteluun hallituksen kehysriihen jälkeen. Heti syntyi tuttu vastakkainasettelu: toisten mielestä järjestötuet ovat välttämätön turvaverkko, toisten mielestä niistä löytyy loputon säästökohde.

Suomessa järjestöt tekevät työtä, jota moni pitää itsestäänselvyytenä niin kauan kuin palvelu toimii. Kriisipuhelimet, vertaistuki, omaishoitajien neuvonta, lastensuojelu, päihde- ja mielenterveystyö, yksinäisyyden ehkäisy ja monet matalan kynnyksen palvelut eivät synny tyhjästä. Monelle ihmiselle juuri järjestö on ensimmäinen paikka, josta saa apua silloin, kun julkinen sektori ei ehdi, jaksa tai tavoita.

Se on järjestöjen vahvin puolustus ja ihan perustellusti.

Mutta puolustuksen taakse ei voi piilottaa kaikkea.

Katsotaan aihetta aivan toisesta kulmasta: järjestöissä pyörii huomattavia summia verorahaa, johtoportaissa on kilpailukykyisiä palkkoja, organisaatiot ovat kasvaneet ammattimaisiksi ja samalla kenttätyö nojaa usein vapaaehtoisiin.

Vapaaehtoiset tekevät usein näkyvimmän työn sydämellä ja ilmaiseksi. Samaan aikaan järjestökoneisto pyörii kuin mikä tahansa organisaatio. 

Tästä syntyy perusteltu kysymys: kuinka paljon rahasta menee autettaville ja kuinka paljon organisaation ylläpitämiseen?

Hallintoa toki tarvitaan. Jos pyörität valtakunnallista toimintaa, tarvitaan kirjanpitoa, tietosuojaa, koulutusta, henkilöstöhallintoa ja johtamista. Näitä ei voi hoitaa pelkällä kahvinkeittimellä ja hyvällä sydämellä. Mutta ongelma alkaa silloin, kun organisaatio alkaa muistuttaa enemmän itseään ylläpitävää koneistoa kuin auttamistyötä.

Kansalaisten epäluottamusta lisää myös ilmiö, jossa politiikasta tuttuja nimiä näkyy järjestöjen palkkalistoilla, hallituksissa ja johtoportaissa. Pelkkä poliittinen tausta ei tee ihmisestä huonoa työntekijää eikä järjestöstä epäilyttävää. Silti on täysin ymmärrettävää, että veronmaksaja kysyy, miksi julkisesti rahoitetuissa järjestöissä pyörii samoja nimiä kuin politiikassa.

Ongelma ei ole yksittäinen poliitikko, vaan rakenteellinen vaikutelma suljetusta piiristä: politiikka päättää rahoista, järjestöt saavat rahoituksen ja järjestöt samalla lobbaavat lisää resursseja.

Ongelmallisempaa olisi esimerkiksi aktiivinen kansanedustaja tai ministeri järjestön palkkalistoilla, suorat sidonnaisuudet päätöksentekijöihin ilman läpinäkyvyyttä ja hallituspaikat, palkkiot tai konsulttisopimukset, joilla näyttää olevan enemmän verkostoarvoa kuin substanssiarvoa.

Siksi keskustelun pitäisi siirtyä tunnepuheesta mittareihin.

Ei pitäisi kysyä vain, leikataanko järjestöiltä vai ei. Pitäisi kysyä:

- paljonko rahasta menee suoraan asiakastyöhön ?

- paljonko hallintoon ja viestintään ?

- mikä on johdon palkkataso ja ketkä siellä vaikuttaa ?

- mikä on toiminnan mitattava vaikuttavuus?

Jos järjestö tekee korvaamatonta työtä tehokkaasti, rahoitukselle löytyy vahva peruste. Mutta jos organisaatio on paisunut hallinnoksi, jonka tärkein tehtävä näyttää olevan seuraavan rahoituskierroksen turvaaminen, kriittiset kysymykset ovat täysin oikeutettuja.

Järjestöt eivät ole pyhiä. Mutta eivät ne ole myöskään automaattisesti rahasampo tai turha menoerä.

Kolmas sektori on tärkeä – juuri siksi sen pitäisi kestää avoin tarkastelu ilman, että jokainen kysymys tulkitaan hyökkäykseksi heikoimmassa asemassa olevia vastaan.

Moni järjestö raportoi toimintaa määrinä esimerkiksi 10 000 kohtaamista, 500 vertaistukitapaamista tai 30 koulutusta , mutta vaikuttavuuden mittaaminen on paljon vaikeampaa: vähenikö syrjäytyminen, estettiinkö kriisiytyminen, säästyikö julkisia menoja ja jos säästyi, paljonko? 

Jos järjestö saa miljoonia tukea, kansalaisella on ihan kohtuullinen oikeus kysyä: 

- Mitkä järjestöt tekevät korvaamatonta työtä – ja mitkä ovat lähinnä oppineet elämään julkisella rahalla?

Hyvin johdetuissa järjestöissä rahankeräys- ja avustusrahat menevät aidosti toimintaan, mutta huonosti johdetuissa tai paisuneissa organisaatioissa suurin osa rahasta kuluu väistämättä organisaation ylläpitämiseen ja johtoportaan työllistämisen tukemiseen. Tämä ei ole vain järjestöongelma — sama tauti vaivaa myös julkista sektoria ja yrityksiä.