Kolumni: Hymyt torilla, huudot kulisseissa

Eduskunta on suomalaisen demokratian pyhättö.  

Kello 12:00. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti

Eduskunta on suomalaisen demokratian pyhättö. Kansanedustajat kättelevät toreilla, lupaavat kuunnella, hymyilevät kameralle ja puhuvat arvoista. Siksi pysähdyimme, kun Ylen dokumentissa kansanedustaja Ville Merinen sanoi, että eduskunnan sisällä osa avustajista on kokenut häirintää, alistamista – jopa väkivaltaa. Tosin Ylen toimittajan kysymys oli johdatteleva.

Toimittaja listasi koko skaalan:
"Fyysistä, seksuaalista, henkistä väkivaltaa, kiusaamista, ahdistelua, häirintää?"

Merinen vastasi: 
"Juuri näin. Sinä sanoit ne ääneen. Tyyliin kaikkea."

Tuo on hetki, jossa keskustelun raami rakennettiin toimittajan sanoilla, ei Merisen omalla erittelyllä. Merinen myötäili, eikä pysähtynyt rajaamaan tai täsmentämään. Se on inhimillinen reaktio ihmiseltä, joka kokee aiheen raskaana, on jo päättänyt, että asiasta pitää puhua, mutta ei ole vielä miettinyt julkisen keskustelun dynamiikkaa.

Ja siinä syntyi epämääräinen mutta maksimaalisen vakava väite.

Julkinen keskustelu somessa nappasi sanan "fyysinen väkivalta",
koska se on: juridisesti syyttäjän syytteenalainen rikos, emotionaalisesti järkyttävin ja mediassa klikkiherkin. 

Ja yhtäkkiä koko keskustelu alkoi kiertyä sen ympärille:

"Onko eduskunnassa fyysistä väkivaltaa??" Samalla muu epäasiallinen kohtelu –huutaminen, alistaminen, uhkailu, henkinen painostus, seksuaalinen häirintä –alkoi näyttää sivujuonteelta. Aivan kuin nämä olisi vähäpätöistä ja hyväksyttävämpää.

Tosi asiassa en itse huomannut että " hirveät" asiat olisi tarkoittanut nimenomaan fyysistä väkivaltaa. Epäkunnioittava, epäasiallinen kohtelu on yleisesti ottaen  hirveä asia. Järkyttävää jos se olisi normaalia arkea.

Reaktio oli siis välitön. Osa vaati nimiä. Osa poliisia. Osa kiisti koko ilmiön. Osa loukkaantui. Ja media ryhtyi etsimään jatkokysymyksiä ja vastauksia. Kaikki tämä oli odotettavaa. Mutta kaiken metelin keskellä on vaarassa unohtua se, mikä on oikeasti tärkeää.

Ei mikään puolue. Ei myöskään julkinen ristiinnaulitseminen.
Vaan selvitys – ja oikeusturva kaikille.

Itse tulkitsin että Merinen yritti sanoa:

"Minulle on kerrottu monenlaista vakavaa epäasiallista kohtelua."

Eli vaikka ulostulo oli kömpelö, se rikkoi hiljaisuuden muurin. Ja usein juuri niin yhteiskunnalliset epäkohdat tulevat päivänvaloon, ensin liian isolla ja epätäsmällisellä huudolla, kiistämisellä ja viestintuojan " ampumisella", eihän kukaan pidä huonojen uutisten tuojasta.

Jos työpaikalla, tässä tapauksessa eduskunnassa epäillään vallan väärinkäyttöä, asia pitää tutkia. Uhrien pitää voida puhua ilman pelkoa uransa tai maineensa puolesta. Syytetyillä pitää olla oikeus vastata konkreettisiin väitteisiin, ei huhuihin. Ja jos rikoskynnys ylittyy, asia kuuluu poliisille – ei media- oikeudenkäyntiin ja some-tuomioistuimelle. Median tehtävänä on tuoda esille faktat, mutta se ei saa häiritä asian tutkintaa. 

Nyt puolueet SDP ja Kokoomus ovat viimein käynnistäneet selvityksiä. Se on oikea tie. Hidas, byrokraattinen ja vähemmän raflaava kuin otsikot – mutta ainoa, joka tuottaa oikeutta eikä pelkkää meteliä.

Yksi asia on silti varma:
Jos Merinen ei olisi avannut suutaan, tästä ei keskusteltaisi. Avustajat olisivat yhä yksin kokemustensa kanssa, ja äänestäjät uskoisivat edelleen, että kulissien takana kaikki on yhtä siistiä kuin vaalimainoksissa.

Demokratia ei tarkoita vain sitä, että valta valitaan vaaleissa.

Se tarkoittaa myös sitä, että valtaa käytetään oikein silloin, kun kamerat ovat pois päältä.

Ja jos hymy torilla on aitoa, sen pitäisi kestää myös neljän seinän sisällä.